Unennäkijä II

Hän näkee unen
jossa on talo
jossa mikään ei ole totta
on vain pahat henget
ja hengitys, joka salpautuu

Ja hän näkee unen
jossa on metsä
jossa totta on valo
ja nainen joka kantaa valoa

Jonain päivänä hän pelokseen huomaa
unissaan olevan enemmän totta
kuin uskaltaa koskaan

Nainen tulee kohti
valo hänen käsissään on vihreää
ja unennäkijä luulee
että siinä on kaikki

Katso varoen

Siinä on muutama väri lisää
tarkalleen sanoen kaikki
mitä uskallat koskaan toivoa

Eikä enää ole taloa
on vain nainen ja valo ja metsä ja minuus

Kirjoitin suuria sanoja

Kirjoitin suuria sanoja
siitä miten muistaisin

Kun muistaminen vaihtuu muisteluksi
menneisyydestään hakee jotain
muodotonta, suunnatonta
jotain,
jolla kauniit sävyt
ja surumielinen soundtrack

Se tallentamani kuva meistä –
olet haalistunut tunnistamattomaksi

Luoksesi

Satakaksikymmentä kilometriä
ei ole matka eikä mitään
kun sen kulkee kotiinpäin

Rivinvälejä rakkaudesta

I

Kirjoitin sinulle nipun runoja

hataria luonnoksia

liian kevyitä sanoja

Yritin vain kertoa

kuinka hymysi säteilee katseestasi

sydämeeni asti

Aurinkosi valaisee minut

ilman varjoja

II

Kaksi levotonta neljätoistavuotiasta

Päivänsäde ja Menninkäinen

                             ja nippu ensiksi mainitun

                             suunnattoman tuskan luomia runoja

Kaksi levotonta kaksikymmentäkaksivuotiasta

ei enää nimiä, kielikuvia

                             mutta yhä nippu runoja

                             joita kirjoitan kurkottaakseni sinuun

                             ihonmitan päähän

III

Minulla ei tule koskaan olemaan riittävästi sanoja

kaikkiin näihin rakkaudentunnustuksiin

Mutta minä tiedän

että sinä tiedät

Ja ehkä juuri siinä on yhteisen olemassaolomme perusta

että vaikka kuinka haemme sanoja

ne kaikki ovat tarpeettomia

Me olemme asematunnelin vastakkaiset seinät

Me olemme asematunnelin vastakkaiset seinät

välissämme levoton virta

saapumisia lähtöjä

kiirettä kyllästymistä

Se oli muuan finninaamainen teinipoika,

pysähtyi kohdalleni

jätti minuun jälkensä

PAINU HOMO VITTUUN

julistaa julkisivuni

Senkö halusin sinulle sanoa?

Me olemme asematunnelin vastakkaiset seinät

katsomme toisiamme koskaan kohtaamatta

välissämme levoton virta

Vielä joku tulee huomaamaan

ettemme ole samaa paria

Pyydät minua kirjoittamaan runon

Pyydät minua kirjoittamaan runon

Otan kynän ja paperia, piirrän metsän
katso kuinka aurinko valuu mäntyjen varsilla
putoaa kuusen sormien lomasta

Ei runo tule imperatiivilla, ei konditionaalilla
Runo on potentiaali

Niin se lienee.

Charles

Vietin päivän katsoen kattoa
paskaisissa lakanoissa viskiä
ja joku halpa parfyymi
ehkä se oli toissapäivä
joku kävi kääntymässä
terävillä piikkikoroillaan

Sanoi minua likaiseksi mieheksi
eikä jäänyt yöksi
en ole koskaan pyytänytkään
tiedän niiden poistuvan vaikka mitä sanoisin

ja minähän sanon mitä tahansa
etteivät ne jäisi

Otan yksinäisyydelle
yhden pienen viskin
ja sille kaverin

Kun luulee kohtaavansa vanhan tutun

Kun luulee kohtaavansa vanhan tutun
hymyilee jo kaukaa
valmistautuu tervehtimään
(tietää hieman teeskentelevänsä)

Kohdalla huomaakin erehtyneensä
säteilee ventovieraalle aitoa hymyä
helpotusta

Minä olen varonut

Kaiken tämän välillämme tapahtuneen
draaman kaaren käänteineen

jos kirjoitan sen paperille
kipinätkin

olisiko mahdollista
että palaisimme loppuun